Terveisiä Vierumäen psyykkisen valmentamisen seminaarista - kohti urheilijakeskeistä valmennusta
2013-12-03 22:31:35
Kotiuduin tänään (3.12.2013) kaksipäiväisestä seminaarista Vierumäeltä. Monipuolinen ja laadukas seminaarikokonaisuus hykerryttää mieltä. Urheilu on siirtynyt ja siirtymässä urheilijakeskeiseen valmennusajatteluun ja siihen sopii loistavasti psyykkisen valmentamisen näkökulma. Kuulimme suomalaisia joukkuelajien huippuvalmentajia, psyykkisen valmentamisen asiantuntijoita, huippu-urheilijoita ja pääsimme tänään konkretiaan workshopin kautta.
Suomalaiset voivat kehittyä maailman parhaiksi urheilijakeskeisessä valmentamisessa ja sitä kautta saavat myös menestystä koko ajan kovenevassa huippu-urheilun maailmassa. Tämä voi olla määrätietoinen tavoite eikä vain kaukainen visio. Ruohonjuuritasolla, seuroissa ja käytännön valmennustilanteissa tarvitaan paljon työtä, jotta edellä mainittu tulee todeksi.
Kyse on oppimisesta. Oppimisen kokonaisuuden ymmärtämisestä. SIinä valmentajat tarvitsevat välillä tukea tai apua. Kyse on myös ei-tietoisen puolen paremmasta ymmärtämisestä tietoisen rinnalla. Ihmistä valmennetaan ja autetaan ottamaan omaa vastuuta itsestään ja tekemisestään. Siitähän kilpasuorituksessa kuitenkin on kysymys - puolesta ei voi tehdä.
Treenin vetämistä vai valmennusta?
2013-09-22 21:56:03
Keskustelin hyvän ystäväni ja ammattivalmentajan kanssa valmennuksesta, erityisesti nuorten valmentamisesta. Aiheet liikkuivat laajasti, mutta se mikä itseä erityisesti puhutteli, oli yhteinen ymmärrys valmennusprosessista kokonaisuutena.
Liian usein nuoret joutuvat omassa urheiluharrastuksessaan pelkän treenien vetämisen kohteeksi. Lajiosaaminen, vaikka se olisi hyvääkin, ei riitä yksistään. Valmentaja titteliä kantava henkilö tarvitsee ymmärryksen ja halun ihmisen ohjaamiseen. Melkein kuka tahansa voi vetää treenit, mutta aidon valmennussuhteen luominen on paljon laajempi kokonaisuus.
Miten ihminen oppii parhaiten, miten hän pystyy parhaimpaan suoritukseensa (yksin tai yhdessä muiden kanssa), millaisia psyykkisiä valmiuksia kussakin ihmisen kehitysvaiheessa on, miten otan nuo kehitysvaiheet huomioon? Jos olen kiinnostunut ihmisten erilaisuudesta, erilaisesta tavasta oppia ja kehittyä, olen pitkällä sillä tiellä, jota valmentaminen oikeasti on.
Useissa lajeissa junioripuolella on se tilanne, että oikeita valmentajia ei ole riittävästi, joskus on vaikeaa saada edes treenin vetäjiä kaikkiin ikäluokkiin. Olen huomannut myös sen, miten vaikeaa näiden treenin vetäjien on pyytää apua tai kuunnella toisten mielipiteitä. Edellä kirjoitetusta voi seurata sellainen johtopäätös, että pitäisi olla yli-ihminen, jotta pystyisi oikeasti valmentamaan. Ei tarvitse olla. Riittää, kun tiedostaa omat vahvuutensa ja omat kehityshaasteet (pulma on joskus se, että ei voi tietää mitä ei voi tietää). Urheilijan kannalta riittää, että kokonaisuus toimii. Ei sen väliä, pystyykö sen hoitamaan yksi henkilö vai joukko ihmisiä, jotka muodostavat valmennustiimin. Ihmisen käyttäytymisen teoriat ja tekniikat löytyy, jos niistä on kiinnostunut. Kokemuksen kautta voi oppia lisää. Suomalaisen urheiluelämän olisi otettava pitkä harppaus treenien vetämisestä valmentamiseen, jotta pienenä kansakuntana menestyisimme muiden maiden joukossa.
Huippu-urheilijan parisuhteesta
2013-04-15 10:21:11 (päivitetty: 2013-05-09 10:09:32)
Tein päättätyötä (Paripsykoterapiakoulutus perheterapeuteille, Suomen Psykologinen Instituutti) huippu-urheilijan parisuhteesta. Julkaisen koko tekstin loppuseminaarin jälkeen toukokuussa, mutta tässä aloitus...
1 Johdanto
Ajatuksissani pyöri vahvasti kaksi asiaa, jotka tuntuivat itselle mielenkiintoisilta, mutta jotka eivät alussa oikein asettuneet samaan kuvaan mielessäni. Huippu-urheilu. Parisuhde. Samanaikaisesti pohdiskelin oman ammattiosaamisen hyödyntämistä urheilijoiden psyykkisessä valmennuksessa ja siinähän se yhteys sitten olikin aivan kädenulottuvilla. Huippu-urheilijan parisuhde. Lähestyn asiaa psyykkisen valmentamisen, mutta erityisesti paripsykoterapian näkökulmasta. Jokaiseen parisuhteeseen liittyy omat erityispiirteensä. Mitkä erityispiirteet kuvaavat huippu-urheilijan parisuhdetta? Tietoisena siitä, että kahta samanlaista parisuhdetta ei ole, minua kuitenkin kiinnosti millaisia asioita aiheen ympäriltä löytyy, kun sitä alkaa tarkemmin selvittämään.
Ensimmäinen havainto oli, että asiasta ei ole suoraan kirjoitettu kovinkaan paljon. Ei ainakaan siten, että omat hakuni olisivat sellaista tekstiä löytäneet. Se hiukan hämmensi, koska sekä parisuhteesta että huippu-urheilusta sinällään löytyy tekstiä valtava määrä. Omat kokemukset psykoterapian tekemisestä olivat samansuuntaisia. Ei siellä vastaanotolla huippu-urheilijoita juuri käynyt, ei ainakaan miettimässä parisuhdetta.
Liikunnan harrastaminen ja urheilun harrastaminen eivät tähän pohdintojen alueeseen tällä kertaa kuulu. Toki niissäkin voi olla samoja piirteitä kuin huippu-urheilijan elämässä, mutta jätettäköön ne tällä kertaa sivuun. Puhutaan todellisesta huippu-urheilusta, jossa on mukana tavoitteellinen, ohjelmoitu harjoittelu ja elämäntapa ja jossa urheilija on jo niin menestynyt, että on tullut tunnetuksi oman lajinsa todellisena huippuna vähintään kansallisesti, mieluiten kansainvälisesti. Jo alkumetreillä ymmärsin, että aihe on valtavan laaja ja vaatisi kunnollisen tutkimuksen. Tyydyn tässä vain avaamaan näkökulman.
Olen muun lähdeaineiston keräämisen ohessa tehnyt myös erään huippu-urheilijan henkilökohtaisen haastattelun. Yksityisyyden suojaamisen vuoksi käytän hänestä tässä artikkelissa nimitystä ”Mestari”.
(LUE KOKONAISUUDESSAAN KOHDASTA: PSYYKKINEN VALMENNUS)
Millaista valmennusta lapsesi saa?
2013-02-18 16:21:34
Vanhemmat luottavat yleensä urheiluseurojen tarjoamaan valmennuksen laatuun ja riittävyyteen hyvin. Olemme kuitenkin saaneet lukea mediasta jopa rikollista toimintaa sisältävistä "valmennuksista". Viittaan tällä kommentilla seksuaaliseen hyväksikäyttöön, josta mm. Turun seudulla on menossa oikeusprosessi. Tämä ei tietenkään ole koko todellisuus, mutta se sai minut miettimään, miten paljon vanhempina oikeasti tiedämme harjoitusten sisällöstä ja valmentajien toimintatavoista. Kyseessä on kuitenkin omat lapsemme, jotka luotamme seurojen toimihenkilöiden käsiin. Toki moni meistä vanhemmista on mukana ihan siinä samassa toiminnassa kuin lapsemmekin.
Tunnistaako seura- tai lajivalmentaja oman kasvattajan roolinsa? Tämä korostuu mitä nuoremmista lapsista on kyse. Kyllä meillä valtakunnan ja seurojen tasolla löytyy ihan oikeaoppisesti kirjoitettua tekstiä lasten iän huomioimisesta valmennuksen yhteydessä ja oppaita siitä miten leikin kautta viedään harrastusta eteenpäin. Miten lienee todellisuus? Meillä ei ole käsittääkseni muuta valvontaa hienojen periaatteiden toteutumiselle kuin hyvä usko eli toivotaan toivotaan strategia. Lapsi on hierarkisesti alisteisessa suhteessa valmentajiinsa ja väärinkäytösten esille ottaminen voi olla vaikeaa. Varsinkin, kun haluaa olla yhdessä kaverinsa kanssa, joka harrastaa samaa harrastusta. Kaverin menettämisen pelossa sitä sietää monenlaista.
Toisaalta valmentajia häiritsevät ja jopa kiusaavat liian herkästi harrastuksen ohjaamiseen puuttuvat vanhemmat. Ei ole harvinaista, että parhaat pelinohjaajat ja valmentajat istuvat katsomossa. Sen oman pojan tai tytön peliaika tai pelirooli ei miellytäkään vanhempaa ja sen saa valmentaja kyllä kuulla. Liian usein kovaäänisesti ja melkein yhtä usein julkisesti. Kukahan siinä eniten häpeää ja ketä? Tai kenen pitäisi? Tähänkin on välillä hankala puuttua, varsinkin jos valmentajan roolissa oleva on nuori tai nuori aikuinen.
Tässä mahdollisessa todellisuudessa valmentajat tekevät työtään, usein rakkaudesta liikuntaan, lajiin tai urheiluun ja usein talkootyönä. Miten siis varmistamme osaltamme, että lapsemme saavat ikätasoonsa nähden oikeanlaista valmentamista? Varsinkin jos lapsen harrastus on sellainen, josta ei itsellä ole kokemuksia. Itse pidän tärkeimpänä läsnäoloa myös harjoituksissa. Ei siellä niin salaisia asioita voi olla, että ei saisi oman lapsen harjoittelua seurata. Samoin kuin muustakin lapsen elämästä, ole kiinnostunut siitä millä mielellä lapsi lähtee ja tulee harjoituksista. Keskustele muiden vanhempien ja valmentajien kanssa ja ota tarvittaessa kantaa.
Harrastuksen, myös urheiluharrastuksen pitäisi olla iloinen asia. Kokemus pitäisi olla sellainen, josta jää elinikäinen liikunnan harrastus vaikka kilpaurheilijaa ei tulisikaan. Jos lapsi on sellaisen toiminnan kohteena, että omat arvosi kasvattajana eivät toteudu tai että lapsi altistetaan epäjohdonmukaiselle ja epäeettiselle kohtelulle, siihen pitäisi voida puuttua heti. Se otsikon kysymys: miten vastaisit siihen? Millaista valmennusta lapsesi saa?